Apollo & Van Allen radiation belt (part 3)

AS17-145-22225HR: Astronautti
Cernan kuumoduuli Challengerissa
viimeisten kuukävelyiden jälkeen
14. joulukuuta 1972.

Van Allenin vyöhykkeellä erilaisten avaruussäteilyjen tasojen arvellaan olleen pahimmillaan atomipommin luokkaa, ja jokainen Apollo-astronautti altistui tälle avaruussäteilylle useamman päivän ajan. Monet tiedemiehet ihmettelevätkin miten 60-luvulla suunniteltu avaruusalus ja avaruuspuku pystyivät antamaan täydellisen suojan tätä avaruussäteilyä vastaan? Huomattavaa lisäksi on, että avaruuspukua käytettiin  pääasiassa vain kuumoduuli-jakson aikana, sitä ei käytetty useimmiten komento- ja huoltomoduulissa avaruudessa ja Kuun kiertoradalla. Ja niissä kuvissa, joissa avaruusasu oli päällä, kypärää ei kuitenkaan käytetty, jolloin pää oli suojaamaton tälle avaruussäteilylle.


NASA kertoi 70-luvun alussa, että heidän tiedemiehillään oli riittävästi tietoa Van Allenin säteilyvyöhykkeiden vaaroista, jonka johdosta avaruusalus oli valmistettu säteilynkestävistä materiaaleista. Samoin useamman sentin paksuiset avaruusasut oli tehty materiaaleista, jotka oli suunniteltu suojaamaan astronautteja mahdollisimman hyvin. Edellisen lisäksi, NASAn mukaan avaruusalusta ohjattiin säteilyvyöhykkeen lävitse siten, että siitä oli mahdollisimman vähän haittaa astronauttien terveydelle. Aivan uskottava selitys. Mutta miksi sitten NASA on ilmoittanut johtajansa suulla vuosikymmeniä myöhemmin aivan vastakkaisen lausunnon? Tiedot Van Allenin vyöhykkeen aiempaa huomattavasti suuremmasta vaarasta tukevat myös muut NASAn nykyiset arviot sekä eri tiedemiesten tutkimukset ympäri maailmaa.

Apollo 17 -avaruuslennon kuumoduuli "Challenger".

Todellisuudessa eritoten Apollo-kuumoduuli (Lunar Module) oli pyritty rakentamaan mahdollisimman kevyeksi, jolloin sen seinämä ja sitä kautta moduulin suojaus oli yllättävänkin ohut, eikä 60-luvulla oltu muutoinkaan vielä keksitty suojametallia tai menetelmää, joka olisi pystynyt torjumaan avaruussäteilyn edes teoriassa. Mistä tiedän tämän? Tiedän sen siitä, että sitä ei olla keksitty NASAn oman ilmoituksen mukaan vieläkään!

Kuumoduulia oli suunniteltu ja siihen liittyviä mittavia testejä oli suoritettu NASAn toimesta vuodesta 1964 alkaen. Ensimmäinen varsinainen versio kuumoduulista (LM-1) oli ensi kertaa käytössä tammikuussa 1968 (Apollo 5), jolloin toteutettiin miehittämätön harjoituslento Maan kiertoradalla. Kuumoduulin seinämät olivat erittäin kevytrakenteisia, osittain eräänlaista kartonkia ja foliota, jonka paksuus oli itse asiassa ohuimmillaan vain muutama millimetri. Toki paksumpiakin kohtia aluksessa oli. Astronauttien kerrottiin joka tapauksessa vitsailevan harjoitusten ja simulaatioiden aikana, että heillä olisi ollut mahdollisuus tehdä helposti reikä moduuliin esimerkiksi sormella niin halutessaan. 



AS11-44-6585: Eagle -kuumoduuli
komentomoduulista irtautumisen
jälkeen matkalla kohti Kuun pintaa.

Pitäisin hyvin ilmeisenä, että kuumoduulin rakenne ei kyennyt tarjoamaan käytännössä mitään suojaa ulkopuolista avaruussäteilyä vastaan. NASA tosin väittää, että kuumoduulin ulkokuoren folio rikkoi säteilyn sekundäärihiukkasiksi, jolloin se ei olisi enää ollut niin vaarallista astronauteille. Onko tämä selitys uskottava? Useiden asiantuntijoiden mukaan avaruussäteily olisi tällöin vain muuttanut muotoaan, ja se olisi saattanut olla jopa tällöin edellistä tappavampaa. Sen lisäksi, että ihminen ei olisi kestänyt avaruussäteilyä, joidenkin tiedemiesten mukaan myöskään filmimateriaali, tai negatiivi olisi välttämättä kestänyt tätä säteilyä, vaan sekin olisi vioittunut Van Allenin vyöhykkeelle saavuttaessa, sekä Kuun pinnalla avaruussäteilyn johdosta. Kuussa kun ei ollut ilmakehää, ainakaan NASAn ilmoituksen mukaan, joka olisi suojannut avaruussäteilyltä. Tai Auringon säteiden vaikutuksesta. Silti, useimmat julkaistut Apollo-kuvat ovat kristallinkirkkaita.

Loppuhuipennuksena kerrottakoon, vaikkakaan tämä ei kenties ole kovin olennainen asia, että Kuuta pommittavat jatkuvasti pienet, noin riisinjyvän kokoiset mikrometeoroidit. Ne voivat olla esimerkiksi komeetoista irronneita pölynhiukkasia, pieniä noin grammin painoisia metallinpaloja, joiden nopeus on noin 20.000 mailia tunnissa. Kuun ilmakehän puuttumisen johdosta mikään ei ole esteenä niiden jatkuvalle törmäämiselle Kuun pinnalle. Esitettyjen arvioiden mukaan yhdenkin tälläisen hiukkasen törmäys siinä vauhdissa kuumoduulin ohueen seinämään tai miksei vaikkapa astronauttiin, olisi saattanut mennä samantien moduulin tai astronautin läpi. Lopputulosta voi tällöin vain kuvitella. Olipa siis onni, ettei näin käynyt kertaakaan Apollo -avaruuslentojen aikana! Miksei NASA ollut kuitenkaan huolissaan mikrometeoroidien vaaroista? Oliko todennäköisyys mikrometeoroidien törmäykselle Kuussa todellakin niin vähäinen? NASAn mukaan aluksen kevyt alumiinirakenne riitti hyvin suojaamaan mikrometeoroideilta, samoin avaruuspuvut antoivat sitä vastaan riittävän suojan.