Apollo & LM training (part 4)

S-69-37578: Neil Armstrongin viimeisen
LLTV-testin lentoaika oli yhteensä 6 minuuttia
ja 9 sekuntia (16.6.1969). 

Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta Apollo 11 -avaruuslennon kuumoduulin ohjaamiseen liittyen on se, että kuumoduulissa mukana olleista astronauteista ainoastaan Neil Armstrong oli harjoitellut LLRV/LLTV-ilma-aluksella aiemmin, toinen astronauteista eli Edwin "Buzz" Aldrin ei kertaakaan. Toisin sanoen, muut mukana olleista astronauteista eivät olisi todennäköisesti osanneet ohjata kuumoduulia, mikäli siihen olisi ollut tarvetta. Tämän, eli vain yhden lennolla mukana olleen astronautin suorittamien LLRV/LLTV -testausten kerrotaan päteneen myös seuraavilla Apollo -avaruuslennoilla. NASAn mukaan tarvetta lisäkoulutuksille ei ollut, sillä kuumoduulia riitti ohjaamaan vain yksi pilotti. Totta tämäkin, tosin varajärjestelmää ei ollut siis olemassa. Toisin sanoen, Aldrin ei olisi käytännössä kyennyt ohjaamaan kuumoduulia, mikäli Armstrongille olisi sattunut jokin sairaustapaus, tms. laskeutumisen aikana. Armstrong kertoi jälkikäteen, että LLRV/LLTV-aluksesta saatu ohjauskokemus oli auttanut merkittävästi varsinaisen kuumoduulin ohjauksessa Kuussa. NASAn ilmoituken mukaan Neil Armstrong oli harjoitellut kaikkiaan kahdeksaan eri otteeseen LLTV-aluksen ohjaamista, ja viimeinen kerta tapahtui 16. kesäkuuta 1969 Ellingtonin ilmavoimien tukikohdassa. Kovin korkealla ei kuitenkaan käyty. Oliko näillä harjoituslennoilla Armstrongin esille tuomaa todellista merkitystä kuumoduulin ohjaamiseen liittyen?

Kuvassa rakennetaan kuumoduulia (LM-5), joka oli
tarkoitettu tulevaa Apollo 11 -avaruuslentoa varten.

S-69-32395: Lunar Module (LM-5) lopputarkastuksessa
Kennedyn avaruuskeskuksessa 4. huhtikuuta 1969.

S-69-32396: 4. huhtikuuta; NASAn mukaan
tämä kuva esittää kuumoduulin siirtoa
kattokiskon kautta liitettäväksi komento-
ja huoltomoduulin kanssa niitä suojaavaan
kartiomaiseen alumiiniseen suojakoteloon.
Moduulin on kuitenkin täytynyt olla vielä kesken,
sillä se poikkeaa ulkoisesti selkeästi Kuun pinnalta
kuvatusta moduulista (mm. tässä kuvassa pohjalla
olevan laskeutumismoottorin vaippa on päällystetty
"kultafoliolla", kun Kuussa otetussa kuvassa
samainen vaippa on musta)?

108-KSC-69P-590: Neil Armstrong ja
Buzz Aldrin LM-simulaattorissa 11.7.1969.

NASAn mukaan astronautit Neil Armstrong, Edwin Aldrin, ja Michael Collins harjoittelivat tulevan avaruuslennon vaiheisiin liittyviä toimia ajalla 15.1 - 15.7.1969, eli tasan puolen vuoden ajan. Käytännössä kuusi päivää viikossa ja 14 tuntia päivässä. Yhteensä lähes 1300 työtuntia. Lähes kolmasosa harjoitusajasta Armstrongin ja Aldrinin osalta kului kuumoduuli-simulaattorissa (Lunar Module Simulator), jossa he harjoittelivat päivästä toiseen sovellettavia tekniikoita ihmisen ensimmäiseen Kuuhun laskeutumiseen, ja luonnollisesti sieltä nousuun liittyen. Esimerkiksi Armstrongin osalta kuumoduuli-simulaattoritunteja kerrottiin kertyneen 383. Sisätiloissa suoritettujen simulaatioiden lisäksi toteutettiin erilaisia harjoituksia esimerkiksi Meksikonlahdella, lähinnä paluulennon mereen laskeutumiseen liittyen.

S69-38678: Neil Armstrong
LM-simulaattorissa.



Kuumoduulisimulaatioissa ongelmaksi kerrottiin muodostuneen se, miten estettäisiin kuumoduulin murskautuminen Kuun pinnalle laskeutumisvaiheen lopussa. Kuumoduulin kun kerrottiin simulaatioissa lähestyneen Kuun pintaa aivan liian nopeasti. NASA ilmoitti kuitenkin heinäkuun alussa 1969, noin kaksi viikkoa ennen raketin laukaisupäivää, että tämä ongelma oli saatu ratkaistua. Laukaisupäiväksi oli 11. kesäkuuta ilmoitettu olevan 16. heinäkuuta, joten tätä aiemmin ilmoitettua aikataulua ei tarvinnut muuttaa, kun nämä viimeisimmät ongelmat oli saatu NASAn mukaan kuntoon. Armstrong arvioi kuitenkin vielä laukaisupäivän aamuna tiedotusvälineille, että lennon onnistumisen mahdollisuus oli tuolloin 50/50.

Kysymys kuuluukin, oliko kuumoduuli teknisesti tuolloin valmis, oliko se oikeasti ohjattavissa? Voiko simulaattorin avulla edes uskottavasti harjoitella todellisen kuumoduulin ohjaamista? Kävikö Armstrongilla siis pelkästään hyvä onni, että lento onnistui ja kuumoduulin ohjattavuus toimi yhtä hyvin kuin kuumoduuli-simulaattorin viimeisimmissä testeissä sen kerrottiin toimineen? Ja selvittiinkö samalla todennäköisyydellä yhtä hyvällä onnella myös seuraavilla viidellä kerralla, kun vierailtiin Kuun pinnalla kuumoduulin avulla? Vai oliko kyse vain laitteesta, jolla ei ollut tarkoituskaan laskeutua Kuuhun, ja nousta sieltä pois, kuten Apollo-skeptikot väittävät?

Apollo & LM training (part 3)



Kuvassa John Houbolt esittelee
kuumoduulin toimintaperiaatetta
osana kuulentoa.

NASAssa kerrotaan, että ajatuksen Apollo -avaruuslentoihin liittyvästä erillisestä kuumoduulista ja sen  toimintaperiaatteesta oli keksinyt NASAn insinööri John Houbolt vuonna 1961. Aluksi hänen ideansa kerrottiin saaneen runsaasti vastustusta avaruusohjelman päättäjiltä, jossa Apollo-ohjelman kantoraketin (Saturn V) pääsuunnittelijaksi edellisvuonna valittu Wernher von Braun oli siihen saakka ajatellut Kuuhun laskeutumiseen kiinteää avaruusalusta, joka ei siis olisi sisältänyt erillistä, irtautuvaa kuumoduulia. Von Braun oli kuitenkin vähitellen muuttanut kantaansa ja oli kääntynyt suosittelemaan Houboltin esittämää erillistä kuumoduulia kesällä 1962.

Kuumoduulin rakentamisesta tuli vastaamaan Grumman Aircraft Engineering. Grummanissa moduulin muotoilusta, rakentamisesta ja testaamisesta vastasi oma insinööritiiminsä, jota johti Thomas Kelly. Syyskuussa 1962 Grumman oli valittu yhdentoista firman joukosta kilpailun perusteella Apollon kuumoduulin varsinaiseksi suunnittelijaksi ja rakentajaksi.

Erilaisia prototyyppejä parannettiin useampaan otteeseen vuoteen 1967 mennessä, jolloin lopullinen versio oli valmiina tulevia Apollo -avaruuslentoja varten. Otettakoon esille projektia johtaneeseen Kellyyn liittyen sellainen yksityiskohta, että hänen tiedettiin olevan jäsenenä " Quill and Dagger Society" nimisessä yhteisössä, joka oli Cornellin yliopiston vastine Yalen "Skull and bones" järjestölle. En tiedä onko tällä seikalla merkitystä vai ei, tai olisiko syytä näiden NASAn (ja CIA:n) sekä Apollo -avaruusohjelman keskeisten henkilöiden taustoja penkoa yleensäkään tarkemmin, vai onko näihin järjestöihin kuuluminen pelkästään sattumaa?   

Kuumoduulin kehitysvaiheita: vasemmalla vuoden 1962 malli (Lunar Exursion
Module), keskellä vuoden 1963 kehitysversio, ja oikealla kuumoduulin malli
vuodelta 1965.

Lunar Modulen tuotantoversio valmistui 1967.

Kuumoduulin teknisten ominaisuuksien tai ohjauksen toimivuutta kuumatkalla ei voitu varmuudella arvioida etukäteen, sillä sitä ei oltu testattu tositoimessa. Ellei nyt oteta huomioon kahta (oletettavaa) yritystä Maan kiertoradalla. Nimittäin Apollo 5 -avaruuslennon aikana tammikuussa 1968 kuumoduulia oli tarkoitus testata ensi kerran painottomissa olosuhteissa. Kun kuumoduulin moottori oli laitettu käyntiin, se toimi neljä sekuntia, ennen kuin se oli jostain syystä sammunut. Sen toimivuutta tai ohjattavuutta ei tuolloin siis pystytty  testaamaan. Muutoin kuin toteamalla, että moottori ei toiminut.

Maan kiertoradalla Apollo 9 -harjoituslennolla
kuvattu kuumoduuli LM-3, jolle oli annettu
nimeksi "Spider". Huomatkaa "hämähäkin"
puuttuvat laskeutumisjalat sekä sangen
erikoisesti pullisteleva pohja.

Toisen kerran kuumoduuli oli NASAn mukaan kyydissä Apollo 9 -avaruuslennolla maaliskuussa 1969, jälleen Maan kiertoradalla. Sillä kertaa alus (LM-3) saatiin kyllä lentämään tai liikkumaan moottorinsa avulla painottomassa tilassa, jolloin kerrottiin myös suoritetun jotain testejä, mutta pian sen kerrottiin alkaneen "kompuroimaan ja yskähtelemään", jolloin testi jouduttiin keskeyttämään. Ihmettelen vain, että miten testejä ylipäätään oli mahdollista suorittaa kuumoduulilla, joka ei vaikuttanut muutoinkaan ehjältä?

S-69-25668: Lunar Module 5
-konseptikuva maaliskuulta 1969
Apollo 11 -avaruuslentoa varten.

Kuumoduulin ohjaamista olikin käytännössä kyetty testaamaan tarkemmin vain NASAn tiloissa pelkän simulaattorin avulla. Astronautti Alan Bean (Apollo 12) on kertonut lisäksi jälkikäteen, että kuumoduulin laskeutumisjalat oli suunniteltu ainoastaan Kuun painovoimaa varten - jonka kerrotaan olevan noin kuudesosa Maan painovoimasta - eivätkä laskeutumisjalat olisi Maan painovoimassa kestäneet moduulin omaa painoa, joka oli täyteen tankattuna noin 15.000 kiloa. Kun tämä seikka pidetään mielessä, sopii kysyä olivatko sen jalat sitten kyllin vahvat kestämään moduulin painon laskeutumisen Kuun pinnalle, vähäisemmästä painovoimasta huolimatta? Eritoten niin, että sen laskeutuminen ei olisi ollut mikään höyhenkevyt kosketus, vaan rajuhko tömpsähdys, jolloin laskeutumisjalat olisivat olleet vaarassa rikkoontua?

Apollo & LM training (part 2)

Kuumoduulin ensimmäinen versio (LM-1) valmistui vuonna 1968. Se poikkesi LLRV/LLTV-aluksesta monella tavalla. Ohjaamo jouduttiin käytännön syistä sijoittamaan aluksen yläosaan, jolloin myös sen painopiste oli kuumoduulin harjoitusaluksia selkeästi korkeammalla. Kuumoduulissa oli harjoitusaluksista poiketen lisäksi vain yksi varsinainen rakettimoottori. Toinen olennainen muutos harjoitusalukseen (LLTV/LLRV) verrattuna oli sen paino; kuumoduulin laskeutumisosan ja nousuosan yhteispaino oli lähes kymmenkertainen harjoitusalukseen verrattuna. Myös kooltaan se moninverroin suurempi.

Harjoitusaluksesta täysin poikkeavan rakenteen suunnittelu toi mukanaan myös lukuisia ratkaistavia ongelmia. Ensimmäinen asia oli se, että painopisteen ollessa entistä ylempänä, myös sen ohjattavuus oli tasapainon heikentyessä entistä haasteellisempaa. Ei, että harjoitusaluksen ohjaaminenkaan olisi sujunut yleensä mitenkään mallikkaasti, vaikka sen painopiste oli pyritty pitämään mahdollisimman alhaalla sillä, että sen ohjaamon oli sijoitettu aluksen sivulle. Ohjaus- ja painopisteongelmaa ei kuitenkaan ratkaistu lisäämällä alusta ohjaavien moottorien määrää, kuten olisi saattanut olettaa, vaan vähentämällä ne vain yhteen. Miten lisämoottorien poistaminen olisi voinut parantaa kuumoduulin tasapainoa ja ohjattavuutta? Mielestäni ei mitenkään. Päinvastoin, sen ohjaaminen, ainakin näin teoriassa, olisi saattanut helposti muuttua entistäkin vaikeammaksi. 

Lähikuva RCS-suuttimista, jotka
oli sijoitettu kuumoduulin (LM)
kulmiin. Aluksen viimeistelyn
taso puhuu puolestaan.

Oliko kuitenkin mahdollista, että moduulin ulkokulmiin sijoitetut, NASAn avaruusohjelmaa varten suunnitellut ohjaussuuttimet (Reaction Control System, RCS) olisivat voineet ohjata moduulia hallitusti siten, että se olisi pysynyt tasapainossa, ja se olisi ollut myös ohjattavissa? Sen lisäksi, että moduulia olisi pystytty hallitusti pyöräyttämään ympäri avaruudessa telakoitumisvaiheen yhteydessä? Vai olisiko kuumoduuli ensin vain pyörinyt holtittomasti ympäriinsä ja murskautunut sitten Kuun pinnalle? NASAn ja kuumoduulin puolustajien mukaan kyse oli ikäänkuin ilmapallosta lähes painottomassa ympäristössä, jolloin yksi moottori riitti hyvin aluksen ohjaamiseen, yhdessä ohjaussuuttimien kanssa, luonnollisesti. Oliko tosiaan näin? Näyttävätkö nämä ohjaussuuttimet ulkoisesti uskottavilta ja toimivilta?

Apollo & LM training (part 1)

Eräs kriittinen osa NASAn Apollo -avaruuslentoja oli Kuuhun laskeutuminen ja sieltä nouseminen. Osana Apollo -projektia The Bell Aerosystems valmisti vuonna 1964 ensimmäisen prototyypin ilma-aluksesta, jonka avulla pilottien ja astronauttien oli tarkoitus harjoitella Kuuhun laskeutumista ja sieltä nousemista, mutta Maan pinnalla. Näitä harjoitusaluksia kutsuttiin alkujaan nimellä "Lunar Landing Research Vehicle" (LLRV) sekä hieman myöhemmässä vaiheessa "Lunar Landing Training Vehicle" (LLTV). Tuleva, varsinaisilla avaruuslennoilla käytettävä kuumoduuli (Lunar Module, LM) tulisi osittain pohjautumaan LLRV- ja LLTV-aluksilla suoritettuihin testeihin, vaikka varsinainen kuumoduuli tulikin olemaan rakenteeltaan ja ominaisuuksiltaan täysin erilainen.

NASA aloitti LLRV-testaukset lokakuun 1964 lopussa Ewdardsin lentotukikohdassa testipilottina tuolloin toimineen Joe Walkerin ohjauksessa. Ensimmäisessä testilennossa NASAn mukaan LLRV-aluksella päästiin sangen vaatimattomasti ainoastaan noin 3 metrin korkeuteen, mutta testien edetessä, ja muiden testipilottien myötä viimeistään vuonna 1965 kerrottiin savutetun parhaimmillaan jo satojen metrien korkeus. Apollo-skeptikot tosin väittävät, että NASA olisi väärentänyt näitä kuvia, joissa LLTV/LLRV -alus olisi ollut kuvattuna satojen metrien korkeudessa. Kyseisellä aluksella kun ei ollut mahdollisuus nousta niin korkealle, ja kyseisistä kuvista puuttuvat moottorista tulleen savun ja ilmanpaineen merkit.

Tämä laite sai testaajilta pian lempinimeksi "The flying bedstead" ja "the pipe rack", eli "lentävä vuode" ja "piippuhylly" sen epävakaisuuden johdosta. Tulevien astronauttien oli kuitenkin välttämätöntä harjoitella Kuuhun laskeutumista erillisellä ilma-aluksella, jotta varsinaista kuumoduulia olisi osattu paremmin ohjata. Nämä harjoitukset muodustuivat silti usein vaarallisiksi. Erityisenä ongelmana oli erityisesti LLTV/LLRV:n pitäminen vakaana aluksessa olevilla sivusuuttimilla, samoin kuin laskeutuminen hallitusti niiden avulla.

LLTV oli varustettu kolmella moottorilla, joista keskimmäisen oli tarkoitus simuloida Kuun painovoimaa, ja kahdella muulla moottorilla laitetta oli tarkoitus ohjata ja säätää sen korkeutta. Ohjaamo oli sijoitettu laitteen reunalle, koska mahdollisimman matalan painopisteen avulla kautta pyrittiin parantamaan aluksen tasapainoa. Silti tasapainon pitäminen oli vaikeaa, aluksen kun väitettiin kallistuvan jatkuvasti vaarallisesti. Aluksen tekniikassa kerrottiin myös esiintyneen erilaisia toimintahäiriöitä. Näitä LLRV/LLTV-aluksia valmistettiin kaikkiaan viisi kappaletta, joista kolme tuhoutui harjoitusten aikana.



S-68-31664: Astronautti Neil Armstrong pelastautui

täpärästi heittoistuimen avulla LLTV-aluksesta

Ellington Air Force Basessa 6. toukokuuta 1968. 

Laite oli hetkeä aiemmin kallistunut vaarallisesti 

laskeutumisharjoituksen aikana.

Neil Armstong laskeutuu laskuvarjolla
LLTV-onnettomuden jälkeen.

Tämä kuva on LLTV-onnettomuudesta,
joka tapahtui 29.1.1971.



Tätä NASAn Dryden Flight Research Centerissä
vuonna 1965 otettua LLRV-harjoituskuvaa
väitetään kuvamanipulaatioksi. 



Apollo program & accidents (part 3)

North American Aviationissä työskennellyt Thomas Baron toimi turvallisuustarkastajana Apollo 1 -lennon valmisteluun liittyen. Samainen North American Aviation oli pitkälti vastuussa Saturn -kantoraketin sekä huolto-ja komentomoduulin toimittamisesta Apollo -ohjelmaan. Vuodesta 1966 alkaen Baron oli raportoinut lukuisista teknisistä "häiriöistä", ja NASAn työntekijöiden piittaamattomasta käytöksestä rakennuspaikalla. NASA ei halunnut ottaa huomioon Baronin raporttia, vaan sivuutti sen sisällön ja vaatimukset korjaustoimenpiteistä. Erilaisten teknisten vikojen ja poikkeavuuksien määrän kerrottiin olevan noin 20.000 kappaletta.

Apollo 1:n tulipalon jälkeen Baronin todisti Yhdysvaltain kongressissa huhtikuussa 1967, että hänen havaitsemiensa vikojen määrä ja laatu kantoraketissa ja kuumoduulissa oli sitä luokkaa, että ihminen ei tulisi milloinkaan pääsemään Kuuhun saakka. Baronin todistuksen perusteella näyttikin siltä, että kongressi oli aikeissa keskeyttää koko Apollo-ohjelma näiden teknisten vikojen johdosta. Viikko tämän todistuksen jälkeen, ennen kuin asian käsittelyä jatkettiin kongressissa Baron joutui kuitenkin ikävään auto-onnettomuuteen, jossa hän jäi perheensä kanssa jumiin autoon junan törmätessä siihen. Olipa harmittava onnettomuus! Olihan tämä vain onnettomuus?

Päivää ennen onnettomuuttaan Baronin kerrottiin olevan Florida Today -lehden toimituksessa ja sanovan, "tämä asia ei ole läheskään ohitse". Joidenkin väitteiden mukaan CIAn agentit, joiden kerrottiin usein aiemminkin käyttäneen samaa  "onnettomuusmallia", olivat huumanneet tapettavaksi tarkoitetut ihmiset auton sisälle, ja asettaneet auton poikittain junaraiteille. Kyseessä olisi ollut siis klassinen CIA-tempaus. Oliko todellisuudessä kyseessä jälleen kerran vain erikoinen sattuma ja onnettomuus Apollo-avaruusohjelmassa, vai oliko takana jotain muutakin? Omasta mielestäni sattuman mahdollisuus ja ajoitus oli vähintään eriskummallinen.

Baronin kirjoittama Apolloon liittyvien teknisien vikojen raportti oli kaikkiaan 500-sivuinen. Hänellä kerrottiin olevan aineistoa kasvattaa raporttia peräti 700 -sivuiseksi. Tämä raportti oheisaineistoineen kuitenkin katosi salaperäisesti onnettomuuden jälkeen, eikä sitä ole vieläkään ilmoitettu löytyneeksi. Tarkempien todisteiden puuttuessa kongressi ei keskeyttänyt Apollo-ohjelmaa.

Apollo 12 -astronautti Pete Conrad.

Vielä eräs mainitsemisen arvoinen onnettomuus tapahtui vajaa kolmekymmentä vuotta ensimmäisen kuuhunlaskeutumisen jälkeen. Monessa NASAn avaruusprojektissa mukana ollut astronautti Pete Conrad, joka tunnetaan parhaiten Apollo 12 -avaruuslennostaan, menehtyi moottoripyöräilyyn liittyvässä onnettomuudessa Kaliforniassa 7. heinäkuuta 1999 ajettuaan ulos tieltä. Merkit viittaisivat siihen, että kyseessä on todellakin ollut aivan normaali onnettomuus. On kuitenkin esitetty myös erinaisiä väitteitä, että hänen moottoripyöräänsä olisi kopeloitu etukäteen, joka olisi aiheuttanut ulosajon. Erinäisten huhujen mukaan hän olisi ollut juuri aikeissa pitää lehdistötilaisuuden, jossa hän olisi paljastanut kuuhuijauksen, kolmekymmentä vuotta tapahtuneen jälkeen heinäkuussa 1999. Esitettyjä väitteitä ja huhuja ei ole kuitenkaan voitu todistaa millään tavalla, eli tämä on jäänyt pelkästään ilmaan jääneeksi huhuksi, jälleen kerran, joita Apollon ympärillä on tosiaan riittänyt.

Apollo program & accidents (part 2)

Kenties kaikkein tunnetuin kuolemaan johtanut Apollo -onnettomuus tapahtui Apollo -simulaation yhteydessä 27. tammikuuta 1967, jossa astronautit Virgil "Gus" Grissom, Ed White ja Roger Chaffee harjoittelivat rutiininomaisesti raketin lähtölaukaisua kuumoduulin sisällä Cape Kennedyssä, Floridassa. Ohjaamossa sähköviasta syttynyt yllättävä tulipalo tappoi kuitenkin kaikki kolme astronauttia. Ohjaamo oli täynnä happea, joka kiihdytti tulipaloa. Jostain syystä - mahdollisesti epähuomiossa - ohjaamon sisälle oli asennettu helposti palavaa materiaalia, lähinnä nylonia, moninkerroin enemmän kuin siellä olisi pitänyt olla, joka oli myös lisännyt palokuormaa ohjaamossa.

S-66-58627: Gus Grissom
kuvattuna harjoituksissa
Meksikonlahdella 27.11.1966.

Ensimmäisen Apollo -harjoituslennon varsinainen laukaisupäivä oli tarkoitus olla 21. helmikuuta 1967, mutta se ei siis koskaan toteutunut. Apolla edeltäneestä Gemini -ohjelmasta kansallissankarin maineeseen noussutta astronauttia Virgil Grissomia pidettiin yleisesti vahvana ehdokkaana ensimmäiseksi astronautiksi Kuun pinnalle. Samalla Grissom oli tunnettu jo vuosien ajan myös erittäin kriittisestä suhtautumista NASAn Apollo -avaruusohjelmaa kohtaan. Grissom oli lukuisaan otteeseen, myös julkisuudessa arvostellut avaruusohjelman erilaisia teknisiä puutteita. Hän kertoi, että lähes rajoittamattomasta budjetista huolimatta Yhdysvaltojen parhaimmat insinöörit ja tiedemiehet olivat luoneet toimimattoman romukasan. Kyseessä oli hänen mukaansa ämpäri täynnä ruuveja. Hänen kerrottiin ennustaneen, että joku tulee vielä kuolemaan sen johdosta. Noin viikkoa ennen kuolemaan johtanutta onnettomuutta Grissom oli ottanut kotipihaltaan mukaansa sitruunan antaen Apollo -avarusohjelmalle lempinimeksi "lemon" eli sitruuna, jonka kerrottiin kuvastaneen laitteistojen kömpelyyttä ja hitautta. Hänen kerrottiin ottaneen samaisen sitruunan mukaansa aina harjoitustilanteeseen saakka.

Aiemmin NASA oli kerännyt runsaasti negatiivistä julkisuutta Grissomin kriittisten lausuntojen johdosta. Vuodesta 1966 lähtien hänelle ja perheelleen oli annettu myös tappouhkauksia, joiden väitettiin tulleen suoraan NASAn sisältä. Tammikuussa 1967, tappouhkausten varjossa Grissomin tiedetään sanoneen vaimolleen, "Jos tässä avaruusohjelmassa tapahtuu jokin vakava onnettomuus, se tulee tapahtumaan todennäköisesti minulle." Edellisten syiden johdosta jälkikäteen on asetettu kyseenalaiseksi myös tulipalon syttymiseen johtaneet syyt, ja on väitetty, että kyseessä oli tahallinen teko.

Ennen tulipalon syttymistä astronautit olivat raportoineet pariin otteeseen hapon, ja sitten myös savun hajusta ohjaamossa. Viimeinen ohjaamosta tullut ilmoitus oli tulipalosta. Astronauttien pelastustoimia ei aloitettu välittömästi, vaan pelastushenkilöstöä ei päästetty paikalle noin kahteen tuntiin, ja erään tiedon mukaan ainakin osa astronauteista olisi ollut vielä elossa välittömästi tulipalon jälkeen. Joka tapauksessa, NASA tutki tulipaloa laajasti noin vuoden verran, mutta tutkimustuloksia ei olla julkistettu muutoin kuin kertomalla, että kyseessä oli tuntematon sähkövika. Erään väitteen mukaan mukaan ohjaamossa olevaa yhtä sähkökytkintä olisi viritelty siten, että se aiheutti oikosulun ja kipinän, ja helposti syttyvän materiaalin ja runsaan hapen seurauksena tuli levisi nopeasti ohjaamossa.

Joka tapauksessa, NASA antoi jälkikäteen kyseisen kuolemaan johtaneen Apollo/Saturn 204 -testin nimeksi Apollo 1, kunnioittaakseen turmassa menehtyneitä astronautteja. Sen jälkeiset Apollon testit ja lennot nimettiin juoksevasti. Ensimmäinen miehitetty avaruuslento - harjoituslento tulevaa kuumatkaa varten - toteutui viimein 11. lokakuuta 1968, ja sen nimeksi tuli Apollo 7.

Apollo program & accidents (part 1)

 Testipilotti Joe Algranti muutamaa
hetkeä ennen kuin LLRV-B1 putoaa
maahan Houstonissa 8.12.1968.
Pilotti onnistui pelastautumaan
heittoistuimen avulla.

NASAn Apollo -avaruusohjelmaan liittyen on poimittavissa esille monenlaisia tarkempaa selvittelyä vaativia kysymyksiä, ja eräs näistä on ohjelmassa mukana olleiden työntekijöiden kuolemat. Yhtään astronauttia ei kuollut miehitettyjen avaruuslentojen (Apollo 11 - 17) aikana, mutta muutoin kyllä tapahtui lukuisia kuolemaan johtavia onnettomuuksia, loukkaantumisia, sekä vielä enemmän läheltä-piti tilanteita.

Lukuisat astronautti-ohjelmassa mukana olleet menehtyivät tai loukkaantuivat Apollo -lentoihin johtavien harjoitusten aikana erilaisissa lento-onnettomuuksissa, pääosin vuosina 1964 - 71, jotka tapahtuivat esimerkiksi T-38 -lentokoneen ja helikopterin kanssa, tai kuuhunlaskeutumiseen tarkoitetun harjoitusalukseen (LLTV / LLRV) liittyvissä testeissä. Useampia kuolemaan johtavia onnettomuuksia tapahtui myös erilaisissa happikokeissa NASAn työntekijöille samoihin aikoihin, lähinnä tulipaloissa. Olikin ilmeistä, että uuden avaruuslentoihin tarkoitetun teknologian testaamisten oli vaarallista, ja sen yhteydessä ei onnettomuuksiltakaan voitu kokonaan välttyä.
 

Charlie Bassett, Elliot See, ja
C.C. Williams olivat esimerkkejä eri
onnettomuuksissa kuolleista
astronauteista.

Astronauttien kuolemantapauksia voitaisiin varmaan muutoin pitää kaikin puolin ymmärrettävinä, ellei ota huomioon erästä hieman erikoista seikkaa. Miten on selitettävissä se, että useampi NASAn astronautti-ohjelmassa mukana ollut työntekijä kuoli 60-luvulla vapaa-ajalla erilaisissa oudoissa onnettomuuksissa kuin varsinaisessa työssään? Nämä vapaa-ajalla sattuneet onnettomuudet - joita on tiedossa noin kymmenen kappaletta - liittyivät yleensä pienlentokoneisiin tai autoiluun. Vapaa-ajalla sattuneiden kuolemantapausten määrän kerrottiin kohdistuvat noin 15% Apollo-ohjelmassa mukana olleisiin astronautteihin. Olivatko astronautit holtittomia ja selkeästi muita onnettomuusalttiimpia vapaa-ajalla? Kenties. Mutta todennäköisyys niin monelle astronautin vapaa-ajan kuolemalle on kuitenkin tilastollisesti sangen vähäinen.

Usein kuullun ufo-tutkijoiden esittämän teorian mukaan astronauttien vapaa-ajalla sattuneet  tapaturmaiset kuolemat liittyivät siihen, että heidät olisi hiljennetty "kansallisen turvallisuuden nimissä". Tämä olisi tapahtunut todennäköisesti siksi, että he tiesivät, ettei heidän edes ollut tarkoitus vierailla Kuussa, ja heidän arveltiin paljastavan tämän myös julkisuuteen. Vain tarkoitukseen sopivimmat astronautit saivat jatkaa valmennusohjelmassa. Mikäli nämä Apollo -ohjelmaan liittyvät kuolemat olisivat olleet lavastettuja, niiden toteuttamisen  takana olisi ollut mitä ilmeisemmin CIA, joka "valvoo" kansallista turvallisuutta.

Apollo & Sun & Stars?

NASAn Apollo -avaruuslentoihin liittyen eräs kiivas keskustelualue on Kuun pinnalta katsottuna sekä sieltä käsin kuvatut kohteet. Miksei yhdessäkään tuhansissa Apollo-kuvissa näkynyt tähtiä? Oliko niin, että Hasselblad -kameran linssiä ei oltu tarkennettu kohti tähtiä, vaan ainoastaan Kuun pinnan kuvaamiseen? Oliko niin, että kameran suljinnopeus ei sallinut tähtien kuvaamista? Tämänkaltaisia selityksiä kun olen ainakin lukenut. Entä miksi maapallo oli kuvissa niin pieni, lähes neljä kertaa pienempi kuin sen olisi pitänyt olla? Toisaalta, miksi Aurinko oli valtavan suuri ja sen reunat näyttivät keinotekoisilta? Erinäisissä laskelmissa on esitetty, että Aurinko olisi näyttänyt noin neljä kertaa suuremmalta, kuin sen olisi pitänyt näyttää. Oliko kyse Hasselblad-kameran linssin aiheuttamasta visuaalisesta ominaisuudesta tai optisesta harhasta? Tämä voinee ainakin teoriassa olla mahdollistakin. Mutta jos näin tosiaan oli, niin miksi toinen taivaankappale näytti liian suurelta, ja toinen liian pieneltä?

AS12-46-6765: Aurinko on kuvassa
suhteettoman suuri siihen nähden
mitä sen kuuluisi olla. Se vaikuttaisi
olevan ennemminkin kookas studiovalo.  

NASAn mukaan Kuussa otetuissa kuvissa ei näkynyt tähtiä sen takia, että niitä ei voitu erottaa taivaalta mukana olleilla kameroilla, ja tämä johtui puolestaan lukuisista muuttuvista tekijöistä, kuten filmistä ja valaistusolosuhteista jne. Maan liian pientä kokoa, tai useissa kuvissa Auringon valtavaa kokoa ei puolestaan ole selitetty, tai ainakaan mitään virallistä selitystä ei ole tiedossani.

Tähtien näkemiseen liittyen eri astronautit ovat esittäneet jälkikäteen varsin ristiriitaisia lausuntoja. Toiset ovat nähneet tähtiä, toiset eivät ole. Jotkut astronautit puolestaan eivät ole tarkkaan muistaneet näkivätkö vai eivät, tai muistikuvat ovat saattaneen muuttua vuosien varrella. Esimerkkinä näistä nostan esille parin astronautin lausunnot.

Neil Armstrong (Apollo 11): "Taivas on tumman musta katsottuna Kuun pinnalta, kuten se on myös silloin kun sitä katsotaan avaruudesta Maan ja Kuun väliltä. Maa on ainoa näkyvä kohde Auringon lisäksi, joka on nähtävillä Kuun pinnalta." (18.11.1970)

Gene Cerman (Apollo 17): "Kun olet Kuun pinnalla päiväsaikaan se on paradoksi. Seisot Kuun pinnalla, ja auringonvalo valaisee sinut, kehosi ja ympäristön, ja katsot ylös taivaalle ja se on musta, se ei ole pimeyttä, se on vain musta. Useimmat ihmiset sekoittavat pimeyden mustaan, vaikka ne ovat kaksi täysin eri sanaa. Pimeys on valon puuttumista oman määritelmäni mukaan. Musta on tyhjiö. Se on melkein kaiken puuttumista. Jos katsot Maata Kuusta käsin, se heijastaa auringonvaloa, silti sitä ympäröi mustaakin mustempi musta mitä voit mielessäsi kuvitella kaiken puuttuessa... En kokenut mustaa taivasta yläpuolella painostavana." ...

"Kun olet Kuussa et voit katsoa lähelle Aurinkoa, sillä se on tuhoisan kirkas. Kun ajoimme kuuajoneuvon takaisin itään, oli huomattavan paljon vaikeampaa nähdä ylöspäin kuin alaspäin Kuun pinnan heijastuksesta johtuen. Mitä lähemmäksi Aurinkoa katsoit, et pystynyt erottamaan mitään tarkasti."

AS12-46-6739HR

Cerman: "Useat ihmiset kysyvät, että pystyinkö näkemään mitään muuta päiväsaikaan Kuun pinnalla, näinkö tähtiä? Vastaus siihen oli kyllä, mikäli suojaat kasvosi ja silmäsi ympärillä olevasta heijastavasta valosta, pystyit näkemään tähtiä päiväsaikaan Kuussa. Ei kuitenkaan niin kirkkaana kuin yöllä, tietenkään."


Edellisten lisäksi, myös Kuun yläpuolisen avaruuden tummuuden osalta on löydettävissä erilaisia poikkeavuuksia. Osa voidaan tulkita johtuneen filmin ylivaloittumisesta, ja toisten kuvien osalta on puolestaan havaittavissa todennäköisiä merkkejä kuvankäsittelystä, jolloin taivasta on pyritty keinotekoisesti tummentamaan jälkikäteen. Alla olevat esimerkit ovat Apollo 17 -avaruuslennolta. Hämmästeltävää siis riittää.

AS17-146-22445HR: Apollo 17 -lennolta on olemassa
lukuisia hämmentäviä kuvia, joissa taivas on osittain 
punertava. Onko kyse filmin ylivaloittumisesta tms.? 

AS17-147-22604 

Osasuurennos kuvasta AS17-147-22604.

AS17-135-20382: astronautti, lippu ja
tummanpuhuva taivas.

AS17-135-20382 ja tietokonetekniikalla esiinnostetut
merkit kuvamanipuloinnista taivaan tummuuden osalta.

Apollo & Earth photo anomalies (part 2)

AS17-137-20960: Maapallo on
aivan liian pieni, ja sen
lisäksi myös liian matalalla.

Mitä enemmän NASAn Apollo -avaruuslentoihin liittyviä kuvia katselee ja tutkii, sitä enemmän erilaisia poikkeavuuksia niistä on havaittavissa, ja eräs niistä on Maan koko, ja toinen Maan sijainti taivaalla. Viisaammat matemaatikot kun ovat jälkikäteen laskeneet kuumoduulin laskeutumispaikkojen koordinaattien perusteella kulman, kuinka monta astetta Maan pitäisi olla kulloinkin Kuun horisontilta katsottuna. Astekulman ja Maan sijainnin taivaalla ei pitäisi muuttua, sillä sama puoli Kuusta on jatkuvasti kohti Maata. En ole varma onko tämä olettamus totta, mutta jos lähdetään siitä, että olisi, niin mitä siitä seuraisi?

Esimerkkinä otettakoon jälleen esille Apollo 17 -avaruuslennon laskeutumispaikka (20.16 North and 30.77 East). Matemaattisten laskelmien mukaan on todettu, että maapallon pitäisi näkyä jatkuvasti 54 astetta Kuun horisontin yläpuolella, eli melko korkealla taivaalla. Näinhän ei ole, vaan Maan sijainti taivaalla vaihtelee salaperäisesti kuvasta toiseen. Yllä olevassa esimerkkikuvassa AS17-137-20960 kuvakulmaksi on arvioitu analyysien perusteella noin 16 astetta, eli maapallo on karkeasti aivan väärässä paikassa taivaalla. Eli toisin sanoen, mikäli maapallon sijainti on väärä, tarkoittaa se sitä, että tämäkin NASAn kuva on väärennetty. Sangen eriskummallista, että asia ei tullut kenenkään kuvaväärentäjän mieleen editoinnin tai lavastuksen yhteydessä. Ja mikäli pidetään lähtökohtana, että kuvat ovat peräisin alkuperäisiltä Apollon negatiivirullilta, kuten NASA väittää, niin se tarkoittaisi samalla sitä, että saman negatiivirullan muutkin kuvat ovat väärennettyjä, sillä analogisia negatiivejä ei pystytä väärentämään. Toinen, tässä tapauksessa kenties todennäköisempi vaihtoehto on, että NASA olisi väärentänyt kuvat jossain vaiheessa jälkikäteen joko analogisella tai digitaalisella menetelmällä.

AS17-134-20473: Tässä kuvassa maapallo
sijaitsee noin 32 astetta horisontin (josta kukkulan
vaikutus on poistettu) yläpuolella. Oikea kulma
tulisi olla 54 astetta.

AS17-137-20910: Maapallon sijainti on tässä
kuvassa noin 15 astetta horisontin yläpuolella.
Oikea sijainti pitäisi olla noin 54 astetta.

AS17-134-20466: Eikö tässäkin Maa ole liian matalalla,
vaikka kukkulan oletettu vaikutus poistetaankin?

AS11-40-5924HR

Vertailun vuoksi Apollo 11 -avaruuslennon osalta maapallon olisi pitänyt olla 65 asteen kulmassa horisontista, kun Maata tarkasteltiin astronauttien silmin Kuusta käsin. Valitettavasti en löytänyt Apollo 11 osalta sellaista Kuun pinnalta otettua kuvaa, jossa olisi maapallo näkyvissä taivaalla siten, että horisontti näkyisi samalla. Sen johdosta maapallon sijaintia Kuun taivaalla hankalaa arvioida, onko se oikeassa paikassa vai ei.


Joka tapauksessa, maapallon pienuus tai sen mahdoton sijainti taivaalla on eräs hämmästyttävä piirre NASAn Kuun pinnalta julkaisemissa kuvissa, mutta tämä on tosiaan vain eräs yksittäinen esimerkki kaikista havaituista poikkeavuuksista. Edellisen lisäksi huomiota olisi taivaankappaleiden osalta syytä kiinnittää myös Aurinkoon, kuten sen kokoon, joka vaikuttaisi olevan useissa kuvissa huomattavasti suurempi kuin sen tulisi olla. Edellisen lisäksi hämmennystä aiheuttavat taivaalla olevat muut planeetat ja tähdet, eritoten ne puuttuvat tähdet, jotka siellä pitäisi näkyä. Vaan eivätpä näy. Nämäkin ovat eräitä niistä lukuisista asioista, joita olisi syytä tarkastella hieman lähemmin.

Apollo & Earth photo anomalies (part 1)

Maan ja Kuun koon visualisointia...

Kuu ja Maan etäisyys on keskimäärin 384.400 kilometriä, vaihteluvälin ollessa 360.000 kilometristä 406.000 kilometriin Kuun kiertoradasta johtuen. Kuun halkaisia on 3.476 kilometriä. Vastaavasti Maan halkaisia on 12.740 kilometriä. Maan koko onkin Kuuhun verrattuna 3,66 kertainen. Tämä tarkoittaa siis sitä, että Kuusta katsottuna Maa näyttää huomattavasti suuremmalta kuin mitä Kuu näyttää Maasta katsottuna. Käytännössä siis keskimäärin noin 3,66 kertaa suuremmalta. Eli ne eivät missään tilanteessa näytä läheskään samankokoisilta, kun Kuuta tarkastelee Maasta, tai Maata tarkastelee Kuusta. Tämän pohjalta onkin syytä kysyä mten on selitettävissä NASAn julkaisemissa virallisissa valokuvissa esiintyvät muutokset maapallon koosta Kuusta kuvattuna? 



Tämän kerrotaan kuvatun komento- ja huoltomoduuli (CSM) Columbiasta
Apollo 11 -avaruuslennon yhteydessä 20. heinäkuuta 1969. Kuun alue,
jonka yläpuolella kuvan kerrotaan otetun, on "Smyth Sea".

Tämän kerrotaan olevan kuvattu Kuussa kuumoduulin viereltä kohti
maapalloa Apollo 11 -avaruuslennon aikana.

AS11-44-6642: Apollo 11 -avaruuslennon Eagle -kuumoduuli
valmistautumassa telakoitumaan Columbian kanssa
Kuussa käynnin jälkeen.

Miksi ylimmäisessä kuvassa maapallo näyttää moninverroin suuremmalta kuin jälkimmäisissä Apollo 11 -kuvissa? Alimmaisissa kuvissa maapallon koko näyttää suhteessa aivan liian pieneltä, kun pitää mielessä, että Maa ei voi näyttää yhtä pieneltä Kuusta, kuin Kuu Maasta katsottuna. Toisin sanoen Maan koko kuvassa paljastaa, että kyseessä on eräs esimerkki NASAn kuvaväärennöksistä. Todellinen koko kun tulisi olla huomattavasti suurempi (arvio ohessa).

Tätä taustaa vasten astronautti Michael Collinsin kertomus kuumoduulin kuvaustilanteesta on vähintään hämmentävä: "Vähän kerrallaan he lähestyivät, vakaasti, kuin olisivat olleet kiskoilla, ja ajattelin, 'mikä kaunis näky, sellainen mikä tulee tallentaa.' Kun ojennuin ottamaan Hasselblad-kameraani, yhtäkkiä maapallo ilmestyi horisonttiin, suoraan Eaglen taakse. En olisi voinut lavastaa sitä yhtään paremmin, mutta se ei ollut minun tekosiani, se oli vain hauska yhteensattuma." Hauska tosiaan, sillä väittäisin, että maapallon kuva on leikelty siihen jälkikäteen, jolloin ei kuitenkaan olla huomattu, että se on suhteessa aivan liian pieni. Samalla kuvamanipuloinnista on jäänyt jälki, joka on poimittavissa esille nykytekniikan avulla. Jos ja kun kuva on väärennös, jolle en näe oikeastaan muuta vaihtoehtoa, niin silloin Collinsin "kertomus" saa aivan uudenlaista sisältöä.

Mikäli edellisen kuvan värejä ja kontrasteja korostetaan tietokoneen avulla,
on kuvasta nähtävissä maapallon ympärillä suorakaiteen muotoinen poikkeama.
Tämä tarkoittaa siis sitä, että kyseinen kohta on liitetty mukaan kuvaan
jälkikäteen.

Osasuurennos kontrastikuvan "maapallo" leikkeestä.

Apollo 17 on yksittäisistä Apollo -avaruuslennoista nähdäkseni se, josta löytyy eniten kaikkein ilmeisimpiä poikkeavuuksia ja ristiriitaisuuksia. Epäilen jopa, että niitä on tehty aikoinaan jopa tahallisesti huolimattomuusvirheiden suuresta määrästä johtuen. Alla on eräs esimerkki maapalloon liittyen, kuva, joka olisi voinut näyttää kenties jokseenkin uskottavalta vielä neljäkymmentä vuotta sitten. Mutta eipä mielestäni enää. Maapallo kuvassa on nimittäin naurettavan pieni. Ja kyseessä on nimenomaan NASAn virallinen kuva.

AS17-134-20384: Astronautti Jack Schmitt ja taustalla
näkyvä minikokoinen maapallo.

Apollo & Van Allen radiation belt (part 3)

AS17-145-22225HR: Astronautti
Cernan kuumoduuli Challengerissa
viimeisten kuukävelyiden jälkeen
14. joulukuuta 1972.

Van Allenin vyöhykkeellä erilaisten avaruussäteilyjen tasojen arvellaan olleen pahimmillaan atomipommin luokkaa, ja jokainen Apollo-astronautti altistui tälle avaruussäteilylle useamman päivän ajan. Monet tiedemiehet ihmettelevätkin miten 60-luvulla suunniteltu avaruusalus ja avaruuspuku pystyivät antamaan täydellisen suojan tätä avaruussäteilyä vastaan? Huomattavaa lisäksi on, että avaruuspukua käytettiin  pääasiassa vain kuumoduuli-jakson aikana, sitä ei käytetty useimmiten komento- ja huoltomoduulissa avaruudessa ja Kuun kiertoradalla. Ja niissä kuvissa, joissa avaruusasu oli päällä, kypärää ei kuitenkaan käytetty, jolloin pää oli suojaamaton tälle avaruussäteilylle.


NASA kertoi 70-luvun alussa, että heidän tiedemiehillään oli riittävästi tietoa Van Allenin säteilyvyöhykkeiden vaaroista, jonka johdosta avaruusalus oli valmistettu säteilynkestävistä materiaaleista. Samoin useamman sentin paksuiset avaruusasut oli tehty materiaaleista, jotka oli suunniteltu suojaamaan astronautteja mahdollisimman hyvin. Edellisen lisäksi, NASAn mukaan avaruusalusta ohjattiin säteilyvyöhykkeen lävitse siten, että siitä oli mahdollisimman vähän haittaa astronauttien terveydelle. Aivan uskottava selitys. Mutta miksi sitten NASA on ilmoittanut johtajansa suulla vuosikymmeniä myöhemmin aivan vastakkaisen lausunnon? Tiedot Van Allenin vyöhykkeen aiempaa huomattavasti suuremmasta vaarasta tukevat myös muut NASAn nykyiset arviot sekä eri tiedemiesten tutkimukset ympäri maailmaa.

Apollo 17 -avaruuslennon kuumoduuli "Challenger".

Todellisuudessa eritoten Apollo-kuumoduuli (Lunar Module) oli pyritty rakentamaan mahdollisimman kevyeksi, jolloin sen seinämä ja sitä kautta moduulin suojaus oli yllättävänkin ohut, eikä 60-luvulla oltu muutoinkaan vielä keksitty suojametallia tai menetelmää, joka olisi pystynyt torjumaan avaruussäteilyn edes teoriassa. Mistä tiedän tämän? Tiedän sen siitä, että sitä ei olla keksitty NASAn oman ilmoituksen mukaan vieläkään!

Kuumoduulia oli suunniteltu ja siihen liittyviä mittavia testejä oli suoritettu NASAn toimesta vuodesta 1964 alkaen. Ensimmäinen varsinainen versio kuumoduulista (LM-1) oli ensi kertaa käytössä tammikuussa 1968 (Apollo 5), jolloin toteutettiin miehittämätön harjoituslento Maan kiertoradalla. Kuumoduulin seinämät olivat erittäin kevytrakenteisia, osittain eräänlaista kartonkia ja foliota, jonka paksuus oli itse asiassa ohuimmillaan vain muutama millimetri. Toki paksumpiakin kohtia aluksessa oli. Astronauttien kerrottiin joka tapauksessa vitsailevan harjoitusten ja simulaatioiden aikana, että heillä olisi ollut mahdollisuus tehdä helposti reikä moduuliin esimerkiksi sormella niin halutessaan. 



AS11-44-6585: Eagle -kuumoduuli
komentomoduulista irtautumisen
jälkeen matkalla kohti Kuun pintaa.

Pitäisin hyvin ilmeisenä, että kuumoduulin rakenne ei kyennyt tarjoamaan käytännössä mitään suojaa ulkopuolista avaruussäteilyä vastaan. NASA tosin väittää, että kuumoduulin ulkokuoren folio rikkoi säteilyn sekundäärihiukkasiksi, jolloin se ei olisi enää ollut niin vaarallista astronauteille. Onko tämä selitys uskottava? Useiden asiantuntijoiden mukaan avaruussäteily olisi tällöin vain muuttanut muotoaan, ja se olisi saattanut olla jopa tällöin edellistä tappavampaa. Sen lisäksi, että ihminen ei olisi kestänyt avaruussäteilyä, joidenkin tiedemiesten mukaan myöskään filmimateriaali, tai negatiivi olisi välttämättä kestänyt tätä säteilyä, vaan sekin olisi vioittunut Van Allenin vyöhykkeelle saavuttaessa, sekä Kuun pinnalla avaruussäteilyn johdosta. Kuussa kun ei ollut ilmakehää, ainakaan NASAn ilmoituksen mukaan, joka olisi suojannut avaruussäteilyltä. Tai Auringon säteiden vaikutuksesta. Silti, useimmat julkaistut Apollo-kuvat ovat kristallinkirkkaita.

Loppuhuipennuksena kerrottakoon, vaikkakaan tämä ei kenties ole kovin olennainen asia, että Kuuta pommittavat jatkuvasti pienet, noin riisinjyvän kokoiset mikrometeoroidit. Ne voivat olla esimerkiksi komeetoista irronneita pölynhiukkasia, pieniä noin grammin painoisia metallinpaloja, joiden nopeus on noin 20.000 mailia tunnissa. Kuun ilmakehän puuttumisen johdosta mikään ei ole esteenä niiden jatkuvalle törmäämiselle Kuun pinnalle. Esitettyjen arvioiden mukaan yhdenkin tälläisen hiukkasen törmäys siinä vauhdissa kuumoduulin ohueen seinämään tai miksei vaikkapa astronauttiin, olisi saattanut mennä samantien moduulin tai astronautin läpi. Lopputulosta voi tällöin vain kuvitella. Olipa siis onni, ettei näin käynyt kertaakaan Apollo -avaruuslentojen aikana! Miksei NASA ollut kuitenkaan huolissaan mikrometeoroidien vaaroista? Oliko todennäköisyys mikrometeoroidien törmäykselle Kuussa todellakin niin vähäinen? NASAn mukaan aluksen kevyt alumiinirakenne riitti hyvin suojaamaan mikrometeoroideilta, samoin avaruuspuvut antoivat sitä vastaan riittävän suojan.