Did NASA fake the Apollo mission? (part 4)

Presidentti Kennedyn koko maailmalle julistama tavoite kuumatkasta sitoi Yhdysvaltoja, ja tämä tavoite oli pakko saavuttaa, tavalla tai toisella. Muuta vaihtoehtoa kun ei käytännössä ollut olemassa, sillä hankkeessa epäonnistuminen olisi tarkoittanut Yhdysvaltojen nolaamista kaikkien, erityisesti läntisen maailman silmissä. Tavoitteen saavuttamiseksi osoitettiinkin valtion budjetista lähes rajoittamattomat resurssit läpi 60-luvun. Tavoitteen asettaminen ja sen toteuttaminen olivat kuitenkin kaksi eri asiaa.

Ilman Neuvostoliiton mukana oloakin, Yhdysvaltojen armeijan, lähinnä ilmavoimien hallussa jo olevaa ufo-tekniikkaa ei voitu luovuttaa NASAn Apollo -ohjelman insinöörien käyttöön, monestakaan syystä. Mikäli tekniikkaa oli luovutettu Apollo-ohjelmaan, olisi samalla paljastunut tieto Yhdysvaltojen hallinnon jo 1940-luvulta saakka olevista ufo-kytköksistä koko maailmalle. Apollo-ohjelma kun oli julkinen Amerikan kansalle.

Ufoja oli säilytetty 40-luvun loppupuolelta saakka useissa salaisissa armeijan tukikohdissa, kuten kuuluisassa Area 51 -tukikohdassa Nevadassa. Takaisinmallinnuksen (Reverse engineering) ja humanoidien yhteistyön avulla oli onnistuttu selvittämään jo 50-luvun loppuun mennessä osa vieraan sivilisaation alusten käyttämästä teknologiasta, kuten antigravitaation toimintaperiaatteet, mutta tämä tietämys pidettiin salaisena. Mikäli antigravitaatio-tekniikkaa olisi luovutettu Apollo-ohjelmaan, sitä ei olisi voitu pitää salaisuutena, ja tämä tietämys olisi myös eittämättä levinnyt tavalla tai toisella jossain vaiheessa myös muiden maiden käyttöön. Sen sijaan päätettiin, että NASAn sai jatkaa Apollo-avaruuslentojen kehittelyä perinteisen tekniikan avulla. Tämä tekniikka oli kuitenkin - kirjaimellisesti - miljoonia vuosia ufo-teknologiaa jäljessä.

NASAn Apollo-ohjelmaan liittyvissä erilaisissa projekteissa työskenteli 60-luvun alkupuolella noin 30.000 työntekijää, ja parhaimmillaan 60-luvun lopun lähestyessä lähes 400.000 työntekijää, erilaiset alihankinnat mukaan lukien. Tämä henkilömäärä oli kuitenkin hajallaan ympäri Yhdysvaltoja NASAn sekä valtion muiden hallintoyksiköiden tukikohdissa ja tiloissa, samoin kuin erilaisissa yksityisissä yrityksissä. Jokaisella yksiköllä oli jokin rajattu vastuualue, tai kapea tuotekehityssektori, jonka parissa he työskentelivät. Kokonaisuutta hallitsi vain pieni ydinjoukko NASAn ja CIAn johdossa.


Tavoite päästä Kuuhun ja sieltä takaisin 60-luvun loppuun mennessä, oli vähintäänkin haasteellinen organisaatiolle, jonka käytössä ollut tekninen osaaminen ei ollut 60-luvun alkuvuosina yhtä korkealla tasolla kuin Neuvostoliiton avaruusohjelmassa. NASAssa havahduttiinkin vuosina 1964 - 1966 siihen, että lähes rajoittamattomista taloudellisista resursseista huolimatta ei voitu taata, että hankkeessa onnistuttaisiin. Apollo-ohjelmassa kun oli kohdattu 60-luvun puoliväliin mennessä lukuisia merkittäviä ongelmia, jotka olisi pakko ratkaista ennen kuin miehitetty kuumatka onnistuisi.

Saturn V -kantoraketti vaikutti olevan tehoiltaan edelleen riittämätön Apollo-avaruuslentoja ajatellen, eikä siihen välttämättä olisi mahtunut myöskään riittävästi polttoainetta kokonaista kuumatkaa varten. Tämä tarkoitti sitä, ettei sillä olisi tällöin ollut mahdollista viedä kantoraketin oman painon lisäksi myös komento/huolto-moduulia, eikä kuumoduulia Maan kiertoradalle, ja aina Kuuhun saakka. Kantoraketin tehojen lisääminen olikin keskeistä hankkeen onnistumisen kannalta. Huomattavaa on, Apollo-avaruuslentojen jälkeen ei ole vielä tähänkään päivään mennessä tehty tai kyetty tekemään kantorakettia, joka olisi mahdollistanut Apollo-avaruuslentoon tarvittavan tekniikan painon viemiseen Maan kiertoradalle ja Kuuhun saakka.

Kuumoduuli (Lunar Module, LM) oli huolestuttavan painava eikä sitä kyetty testaamaan tarpeeksi. Sen paino oli täyteen tankattuna peräti 15.000 kiloa, ja tämä oli tiedemiesten suuri huolenaihe. Edelleen, NASAn tiedemiehet epäilivät - ja aivan aiheellisesti - aluksen ohjattavuuden toimivuutta avaruudessa sen ulkolaidoissa olevien vakainsuuttimien (Reaction Control System, RCS) avulla. Läpi 60-luvun kuumoduuli-simulaattorissa moduuli kun lähestyi Kuun pintaa liian nopeasti ja se myös murskautui laskeutumisen yhteydessä. Kuumoduulin varustaminen tietokoneella, jota olisi tarvittu koomoduulin ohjelmoimiseen laskeutumis- ja nousuvaiheen aikana, muodostui haasteelliseksi, sillä tietotekniikka oli vielä 60-luvulla hyvin alkeellista. Kuumatkan epäilijät kertovat, että kuumoduulissa ollut tietotekniikka vastasi ainoastaan alkeellista yhteenlaskukonetta, jossa ei ollut alkuunkaan riittävää muistia tai kapasiteettia aluksen ohjaamiseen kohti komento- ja huoltomoduulia Kuusta lähdön jälkeen. Edellisen lisäksi niiden välillä ei ollut testattua ja toimivaa kohtaamis -ja telakoitumistekniikkaa Kuun kiertoradalla (Lunar orbital rendezvous technique).

Van Allenin säteilyvyöhyke (van Allen radiation belt) oli muodostunut vakavaksi uhaksi astronauttien terveydelle, sillä sen ilmeiset vaarat tunnettiin NASAssa 60-luvulta lähtien erilaisten avaruusluotaimien mittausten perusteella. NASAssa pelättiinkin, että astronauttia ei ollut käytännössä mahdollista lähettää Maan kiertoradan ulkopuolelle olemassa olevilla suojausmenetelmillä ihmiselle hengenvaarallisen avaruussäteilyn johdosta. Kuualuksen suojaaminen aurinko- ja avaruussäteilyltä olisi vaatinut selvästi yli metrin paksuisen erikoismetallisen (sisältäen lyijyä) suojakerroksen,  eikä tämäkään olisi välttämättä ollut riittävää suoja. Mikäli yli metrin paksuiset metalliseinämät olisi kuitenkin kyetty rakentamaan, olisi aluksen paino tällöin moninkertaistunut. Käytännössä sellaista ei voitu edes harkita, sillä aluksen paino oli mittava ongelma jo olemassa olevalla mallilla sen ohjattavuuden sekä Saturn V -kantoraketin teho-ongelmien johdosta. Neuvostoliitto tiesi myöskin tästä samaisesta van Allenin vyöhykkeestä, jonka johdosta he eivät toteuttaneet miehitettyjä lentoja Maan kiertoradan ulkopuolelle.

69-H-1064: Avaruuskeskuksen varajohtaja George E.
Mueller (vas.) kuvattuna yhdessä Apollo-avaruusohjelman
johtajan Samuel C. Philipsin kanssa Kennedyn
avaruuskeskuksessa.

NASAn Apollo-avaruusohjelmaa kontrolloi tarkkaan pieni joukko CIAn avaruushankkeesta päättäviä ihmisiä. Itse NASAssa Apollo-avaruusohjelman johtaja oli tuolloin Samuel C. Phillips, ja hänen lisäkseen  keskeisessä asemassa NASAssa oli puolisen tusinaa johtajaa, kuten George E. Mueller, James E. Webb ja Wernher von Braun. Phillipsin ja Muellerin toimeksiannosta vuonna 1965 alettiin laatia erillistä selvitystä (nk. Phillips Report) jonka aiheena oli se, miksi miksi Saturn -kantoraketin ja Apollo-avaruusaluksen suunnittelussa oltiin selvästi aikataulua jäljessä eikä oltu pysytty budjetissa.

Siinä vaiheessa kun NASAn ja CIAn johtajille oli käynyt ilmeiseksi, että Apollo-ohjelman ja tiukan aikataulun puitteissa ei olisi mahdollista toteuttaa miehitettyä kuulentoa turvallisesti tai ei lainkaan, oli edessä muutama vaihtoehto. Voitaisiin silti edetä suunnitellun mukaisesti, ja toivoa parasta lopputulosta. Tässä skenaariossa oli kuitenkin ilmeisenä vaarana, että edessä voisi olla täysi fiasko, jossa astronautit kuolevat, ja Yhdysvallat nolattaisiin koko maailman edessä, ja vieläpä suorassa tv-lähetyksessä. Toinen vaihtoehto oli, että luovuttaisiin kokonaan jo miljardeja dollareita maksaneesta hankkeesta, sadoista tuhansista työpaikoista ja koko kansakunnan ylpeydenaiheesta. Kolmas keino oli, että varmistettaisin jokin muu tapa, jolla osoitettaisiin, että Yhdysvallat onnistui saavuttamaan Kennedyn asettamat tavoitteet koko maailman silmissä.